Anteeksipyynnöstä

Mediatila on viime päivinä täyttynyt Aku Louhimiehen tuotantoihin liittyvistä aiheista. En halua koskea niihin liittyviin yksityiskohtiin, koska minä tai läheiseni eivät ole olleet tuotannoissa mukana. Minulla ei voi olla mitään tietoa, mitä kuvauksissa on tapahtunut, miten itse kukakin on asian kokenut, eikä asia millään muotoa minulle kuulu. Sen sijaan ajattelin kirjoittaa yleisemmin anteeksipyynnön merkityksestä ja siitä keskustelusta, mitä erilaisten anteeksipyyntöjen ympärillä julkisuudessa käydään.

Julkisuudessa usein paheksutaan sellaista anteeksipyyntöä, jossa pyydetään anteeksi sitä, miltä toisesta tuntuu eikä omia tekoja. Wikipedia käyttää tästä termiä ”non-apology apology”, jonka voisi suomentaa epäanteeksipyynnöksi. Jos sanoo, että ”minusta on kurjaa, jos sinusta tuntuu kurjalta” tai ”olen pahoillani siitä, että sinusta tuntuu tuolta”, pyritään osoittamaan empatiaa, vaikka anteeksipyytäjä itse ei pystyisi kokemaan vastapuolen tunteita tai olemaan tämän kanssa samaa mieltä.

Usein ihmisten välisten konfliktien käsittelyssä tuo on suunnilleen ainoa anteeksipyynnön taso, jolle voidaan päästä. Jos tuon verran pystyy osoittamaan empatiaa, niin silloin on myös yleensä olemassa valmiuksia hallita konfliktia siten, että voidaan esimerkiksi luoda toimintamalleja, kuinka konfliktin uusiutuminen tai syveneminen voidaan estää.

Koska itse en ole tekemisissä kummankaan konfliktin osapuolen kanssa, en koe, että minulla olisi mitään asiaa määrätä kummankaan puolesta, minkälaisia anteeksipyyntöjä tai muita hyvittelyjä he tarvitsevat voidakseen elää asian kanssa tai tehdäkseen yhdessä töitä vastaisuudessakin. Pikemminkin ulkopuolisten sekaantuminen konflikteihin niin julkisuuden kuin esimerkiksi henkilökohtaisten verkostojen kautta yleensä monimutkaistaa ja syventää konfliktia.

Teen itse töitä konfliktien parissa (sovittelen rikoksia ja riitoja sekä toimin tutkijana ympäristökonfliktien hallintaan liittyvien aiheiden parissa). Niissä konflikteissa ja kofliktien ratkaisuissa, joita olen nähnyt, ”minä tein väärin” -tyyppiset anteeksipyynnöt ovat äärimmäisen harvinaisia, eiväkä ne varsinkaan synny ulkupuolisten paineiden tuloksena. ”Minä tein väärin” -tyyppiset anteeksipyynnöt syntyy lähes ainoastaan silloin kun osapuolilla syntyvät voimakas empatia toisiaan kohtaan ja samanaikaisesti henkilö havaitsee käyttäytymismalliensa olleen epäjohdonmukaisia suhteessa tämän henkilökohtaiseen arvomaailmaansa tai aiempaan toimintaansa. Eikä aina edes silloin. Ulkopuolelta tuleva paheksunta vaikuttaa ihmiseen lähinnä siten, että tämä vetäytyy kuoreensa ja keksii teoilleen uusia selityksiä, puolusteluja ja oikeutuksia.

Olen istunut lukuisia kertoja samassa pöydässä rikoksesta epäillyn ja uhrin kanssa käsitellen kipeitä asioita. Silti kertaakaan en ole kuullut kummankaan sanovan, että pitää anteeksipyyntöä loukkaavana, ellei kommentti ole selvästi osoitettu tahalliseksi sarkasmiksi. Vanha totuus pitänee paikkansa: ihmisen tunteita ei myöskään kannata olettaa, koska silloin menee helposti pieleen. Varmempi on aina kysyä.

Kun vaihtoehdot yleensä ovat joko ”anteeksi jos koit itsesi loukatuksi” -tyyppinen anteeksipyyntö tai oleminen ilman minkäänlaista anteeksipyyntöä, niin yleensä tuo ensimmäinen tarjoaa jonkinlaisen lähtöalustan sille, että konflikti saadaan puretuksi tai ainakin estettyä sen paheneminen.

Anteeksipyytämisen tavassa tosin on kulttuurisia eroja. ”Minä tein väärin” -tyyppisen anteeksipyynnön saa erittäin helposti esimerkiksi japanilaisilta verrattuna suomalaisiin, ja tähän ilmiöön vaikuttaa voimakkaasti kulttuuri. Ilmiötä voisi todennäköisimmin lähestyä japanilaiseen kulttuuriin omaksutun häpeän tuntemuksen ja kasvojen menettämisen pelon kautta. Lisäksi japanilainen kulttuuri korostaa vaatimusta mukautua massaan häivyttämällä ihmisen yksilöllisyyttä. Eri muodollisuusrekisterissä, eri puhujille ja eri vastaanottajille tarkoitettuja anteeksipyyntömuotoja on japanin kielessä lukuisia. Jos anteeksi pyydetään erittäin matalalla kynnyksellä, niin myös anteeksi annetaan yhtä helposti, koska siinäkään tilanteessa ei sovi tehdä itsestään numeroa. Moni epäkohdista jää myös anteeksipyytämättä, koska itsensä kokemien epäkohtien esiintuominen voidaan kokea epäsopivaksi.

Muistan elävästi esimerkiksi yhdessä rikossovittelutilanteessa kaksi jäyhää suomalaista miestä, jotka ehkä jännittivät tilannetta, eivätkä olleet tottuneita tunnepuheeseen. Siitä huolimatta toisen osapuolen suoraselkäisesti vastuunkannosta esimerkiksi korvauksiin suostumisessa ja yleisestä tuppisuisuudesta välittyi kaikille sanaton viesti, että hän ymmärsi toimineensa väärin omalla mittapuullaan ja teko jossain määrin hävetti häntä itseään. Anteeksipyyntö siis välittyi tilanteessa, vaikka itse sana ”anteeksi” unohtuikin sanoa. Tässäkin asiassa pystyttiin löytämään jopa niin hyvä ratkaisu, että luultavasti osapuolet saattavat oma-aloitteisesti tervehtiä kohdatessaan toisensa pihalla.

Mistä pyydetään tai pitäisi pyytää anteeksi on hyvä keskustelunaihe, koska se opettaa meitä ymmärtämään toisiamme ja itseämme sekä tulemaan paremmin toimeen toistemme kanssa. Meidän jokaisen tarpeet, tunteet ja tavat kokea erilaisia asioita ovat yksilöllisiä. Samoin anteeksipyynnön tapaan ja tarkoitukseen vaikuttaa aina kulttuurinen konteksti. Varmaa on kuitenkin aina se, että anteeksipyyntö lähtee jokaisesta meistä itsestämme. Paheksumalla tai anteeksipyyntöä vaatimalla ei pysty edistämään vilpittömän anteeksipyynnön saamista silloin kun toinen osapuoli ei ole sellaista halukas esittämään, vaan paheksunnalla tai anteeksipyynnön vaatimisella voi olla jopa päinvastainen vaikutus.

2 kommenttia aiheesta “Anteeksipyynnöstä

  1. Ruotsin kielessä ero sanojen förlåt ja ursäkta välillä: ensimmäinen on syvällisempi anteeksipyyntö, jälkimmäinen vaikkapa lenkkeillessä, jos joku kävelee edellä ja haluaa päästä ohi.

Vastaa käyttäjälle lingvisti85 Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

HTML-tagit eivät ole sallittuja.