Anttilan konkurssi ja mahdollisuudet kehittää kuluttajansuojaa

Anttilan konkurssi nosti keskustelun kuluttajansuojasta verkkokaupassa. Intuitiivisesti se tuntuu melko epäoikeudenmukaiselta, että jos tilaat maastopyörän ennen konkurssia, pyörä jää saamatta, mutta rahoja ei palauteta. Tosin rahoja ei menetä, jos olet maksanut ostoksen luottokortilla tai paypalilla. Ylen keskusteluohjelmassa poliitikot olivat myös sitä mieltä, että asian korjaaminen pitäisi olla helppoa muuttamalla konkurssilakia. Sitä se ei suoranaisesti ole. Esitän tässä kirjoituksessa lyhyesti, miten tämä ongelma on rakentunut, ja millaisia tapoja sen korjaamiseksi löytyy.

Konkurssissa on kyse siitä, että konkurssipesän velkojat kilpailevat keskenään siitä, kuka saa velkansa perityksi. Lainsäädännöllä on puolestaan haluttu varmistaa se, että velkojia kohdellaan tasapuolisesti (tämän poikkeuksista myöhemmin). Kun yritys menee konkurssiin, pesänhoitaja ottaa kaiken pesän realisoitavan omaisuuden haltuunsa. Jos pesä saisi luovuttaa omaisuuttaan vapaasti valitsemilleen velkojille, tämä mahdollistaisi sen, että joitain velkojia suosittaisiin mielivaltaisesti toisten kustannuksella. Esimerkiksi verkkokaupassa tämä voisi näkyä niin, että yrittäjä toimittaisi varaston tyhjäksi lähipiirilleen ja muut jäisivät nuolemaan näppejään. Tästä aiheutuu Anttilan kohdalla syntynyt tilanne, jossa ennen konkurssia tehdyt tilaukset ovat jääneet konkurssivelaksi, mutta kauppaa käydään vielä konkurssiin asettamisen jälkeen.

Saatava, jonka peruste on syntynyt ennen konkurssiin asettamista on ns. valvottavaa saatavaa eli konkurssivelkaa. Tällöin se Jarkon saamatta jäänyt maastopyörä on konkurssivelkaa. Jos konkurssipesä jatkaa velallisen liiketoimintaa, saatavat, joiden peruste on syntynyt konkurssiin asettamisen jälkeen on pesän velkaa, eli ns. massavelkaa. Tällöin konkurssin jälkeen tehdyt kaupat maksetaan pesän päältä samalla tavalla kuin esim. pesänselvityskustannukset tai vaikkapa sähkölaskut ja tilavuokrat konkurssin jälkeiseltä ajalta. Massavelkaisia saatavia olisi vaikkapa Anttilan verkkokaupasta konkurssin jälkeen tilatut maastopyörät. Vasta sitten jaetaan valvottavat velat velkojen suhteessa.

Seuraavaksi herää varmaankin kysymys siitä, miksi niitä kuluttajien saatavia ei voisi katsoa massavelaksi? Syynä tähän on se, että jos massavelkojen määrä ylittää pesän varojen määrän, mutta massavelkojia on useita, konkurssipesä joudutaan hakemaan konkurssiin. Tällaista ns. massakonkurssia pyritään välttämään viimeiseen asti sen vuoksi, että massakonkurssin selvittämiskustannukset nousisi kohtuuttomaksi suhteessa velkojien intressiin. Käytännössä kaikki jaettava menisi pesää selvittävän asianajajan taskuun.

Seuraava ehdotus olisi varmaankin, että eikö niitä kuluttajien saatavia voisi sitten katsoa valvottavien velkojen joukossa etusijalla olevaksi saatavaksi. Varmasti voitaisiin. Konkursseihin liittyvä tyypillinen ongelma on vaan se, että usein pesässä on varsin vähänlaisesti varoja jaettavaksi. Etusijalle on nykyisellään jo asetettu kolme saatavien ryhmää: pantattu omaisuus, yrityssaneerauskustannukset ja lapsen elatusmaksut. Jos ihmettelette viimeistä ryhmää, niin yksityisen elinkeinonharjoittajan liiketoimintaan ja henkilökohtaiseen elämään liittyvät velat ja varat ovat sekaisin.

Jos tuota etusijalla olevien maksujen ryhmää lähdetään holtittomasti kasvattamaan, hyvin harvan pesän varat riittää edes etusijalla oleviin velkoihin. Jos taas ajatellaan, että eikö kuluttajansuoja ole niin tärkeä asia, että sen eettisesti kuuluisi olla etusijalla, niin muitakin yhtä olennaisia saatavia on samalla keskisijalla. Näitä ovat esimerkiksi työntekijöiden palkkasaatavat konkurssia edeltävältä ajalta tai yrittäjän ennen konkurssia tekemän rikoksen johdosta määrätyt vahingonkorvaukset rikoksen uhrille.

Tästä päästäänkin yhteen ratkaisumahdollisuuteen. Kuten yllä todettiin, yrityksen työntekijät kilpailevat palkkasaatavistaan samalla sijalla olevina velkojina kuin Jarkko, jolta jäi maastopyörä saamatta. Tähän väliin tulee palkkaturva. Käytännössä valtio maksaa konkurssissa saamatta jääneet palkat työntekijöille. Yhtä hyvin voitaisiin perustaa kuluttajien saatavaturva, joka maksaisi Jarkolle sen, mitä menetti yrittäessään hankkia maastopyörää Anttilasta, mikäli verorahoja tällaiseen halutaan käyttää. Samoin, jos pankki menee konkurssiin, valtio maksaa saamatta jääneet tilitalletukset tiettyyn rajaan asti (lainat tosin erääntyy välittömästi, mutta yleensä silloin valtio pääomittaa roskapankin).

Toinen ratkaisumahdollisuus on otettu käyttöön valmismatkatoimistoissa ja tietyissä ympäristöriskeihin liittyvissä toiminnoissa. Viranomainen vaatii yritystä asettamaan vakuuden, jonka turvin päästään yli konkurssissa esiin tulleista vastuista. Esim. valmismatkatoimistojen vakuudet kattaa matkustajien paluukuljetukset ja matkojen peruutukset. Haittapuolena tässä ratkaisussa olisi se, että verkkokauppojen tapauksessa riittävää vakuuksien määrää ja niiden asettamista valvovan viranomaisen hallinnollinen taakka nousisi kohtuuttomaksi. Lisäksi monella verkkokaupalla ei nykyisellään olisi riittävästi likvidiä omaisuutta vakuuksiin käytettäväksi, jolloin riski ehkä jopa halutaan vierittää kuluttajille.

Kolmas vaihtoehto on käyttää verkkokaupan ja kuluttajan välillä maksunvälittäjää niin, että kuluttajan saatavat siirtyvät tuon maksunvälittäjän ja konkurssipesän välille. Tämä järjestely on luottokorteissa, eräiden debit-korttien sopimusehdoissa ja esimerkiksi paypalissa. Systeemi toimii sillä edellytyksellä, että kyseinen maksunvälittäjä ei ajaudu konkurssiin. Siihen, saisiko tällaisen järjestelyn pakolliseksi yleisemmin pankkipalveluihin tai kaikkiin maksukortteihin ei oma asiantuntemukseni riitä, mutta joku asiasta tietävä voinee valaista.

Kommentointi on sulkeutunut.