Uusliberalismia ei sääntelytasolla löydy Suomesta?

Monet vasemmistolaisemmin suuntautuneet ajattelijat pitävät uusliberalismia vallitsevana yhteiskunnallisena paradigmana ja ongelmana. Uusliberalisteiksi tunnustautuvia ihmisiä on erittäin vaikea löytää, joten kyse lienee enemmänkin leimasta, mitä muiden ajatuksille halutaan antaa. Tutkijan näkökulmasta tähän keskusteluun on todella hankalaa päästä kiinni sen takia, että uusliberalismin määritelmä on niin epäselvä, että ei ole löydettävissä menetelmää testata, ilmeneekö uusliberalismia yhteiskunnassa tai johtaako uusliberalistisena pidetty päätöksenteko useammin hyödylliseen vai haitalliseen lopputulokseen.

Yhtenä uusliberalismille tunnusomaisena piirteenä pidetään sääntelyn vähentämistä (deregulaatio) yksityisen sektorin toiminnan kannattavuuden parantamiseksi. Näin esimerkiksi Wikipedia aatetta kuvaa. IMF:n ekonomit määrittelivät sen tuoreessa kirjoituksessaan kilpailun lisäämiseksi sääntelyä purkamalla ja markkinoita avaamalla. Tämäkin määritelmä on hyvin epäselvä, mutta jo vähän lähempänä, mitä voidaan tarkastella empiirisesti. Eli kysytäänkin, onko Suomessa sääntelyn purkaminen kilpailun lisäämiseksi ja markkinoiden avaamiseksi yhteiskunnalle leimallinen piirre? Tehdään ensin pari huomiota kansainvälisesti.

Uusliberalismikeskustelussa käytetään usein Britanniaa esimerkkinä. Britanniassa on tehty määrätietoista politiikkaa sääntelyn kustannuksien vähentämiseksi, joten ei ole mikään ihme, että tuloksia myös syntyy. Vuonna 2011 UK:n hallituksessa otettiin käyttöön ns. ”one in, one out” -sääntö, jonka mukaan jokaisen uuden yrityksille tai kolmannelle sektorille kustannuksia aiheuttavan säännön mukana tulee purkaa kustannuksia vastaava määrä olemassaolevaa sääntelyä. Vuonna 2013 se muutettiin ”one in, two out” -säännöksi, jonka mukaan jokainen uusi sääntö on kompensoitava purkamalla sääntelyä kaksinkertaisten kustannusten verran. [1] On aika selvää, että tällainen politiikka tuottaa kustannuksia aiheuttavan sääntelyn vähenemistä.

Jos taas katsotaan Saksaan, niin siellä uuden sääntelyn kustannuksia on arvioitu vuodesta 2011 lähtien vuoden välein. Ensimmäisenä vuonna uuden sääntelyn kustannukset olivat 1 mrd, toisena vuonna 3 mrd ja kolmantena 9,5 mrd. Vaikka viimeistä lukua selittää vähimmäispalkkojen käyttöönotto, puolet kustannuksista arvioitiin johtuvan EU-lainsäädännön implementoinnista.[2] Komission REFIT-ohjelmasta huolimatta näyttää siis sille, että EU-peräisen sääntelyn tuottamat kustannukset saattavat olla Suomessakin pikemminkin lisääntyneet.

Jos taas katsotaan Suomen sääntelyä, niin on täysin kiistatonta, että sääntelyn määrä on viimeiset vuosikymmenet kasvanut dramaattisesti. Viimeisen 60 vuoden aikana Suomen säädöskokoelman sivumäärä on nelinkertaistunut. Vuonna 1950 säädöksiä julkaistiin 680 kpl, vuonna 1980 yli 1100 kpl ja vuonna 2010 yli 1400 kpl. Myös hallitusten esitysten perustelusivujen määrä ja pykälien määrä on moninkertaistunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Tästä sääntelyvirrasta 2/3 on voimassaolevan sääntelyn muuttamista, 5-10 % kokonaan uutta sääntelyä ja voimassaolevan sääntelyn kumoaminen hyvin harvinaista.[3]

Deregulaatio ei siis näy ainakaan sääntelyvirran tai aidon deregulaation kokonaismäärässä. Entä kuinka suuren osan lainsäädännöstä kilpailu tai markkinoiden avautuminen selittää? Suomessa kaikista vuoden 2009 hallituksen esityksistä on tehty sääntelyn syiden arvio. Kilpailu oli syynä 28 % hallituksen esityksiin, mutta tärkeämmiksi syiksi sääntelyvirtaan tunnistettiin implementaatio, hallinnollinen tehokkuus ja lähes yhtä tärkeiksi informaatio, sääntelytarkkuus ja tekninen muutos kun taas esimerkiksi tulonjako/sos.pol. oli syynä 14,5 % sääntelyvirrasta ja inflaatio 9,6 %.[4]

Sen väitteen kylläkin hyväksyn, että monopoleja on vapautettu, ei vain merkantilismin jälkeen, vaan ihan viimeisinä vuosikymmeninä ja vuosinakin kilpailulle, mutta deregulaatio on väärä termi kuvaamaan sitä. Esimerkiksi kun viime vuonna valmisteltiin uusi maakaasumarkkinalaki, jolla purettiin Gasumin monopoli ja päästettiin muutkin syöttämään kaasua verkkoon, piti rakentaa hyvinkin kallista ja monimutkaista sääntelyä esimerkiksi luomalla keinotekoinen markkinapaikka. Tuon sääntelyn kustannukset ylittivät selvästi ne hyödyt, mitä saavutetaan sillä, että biokaasun tuottajat pääsee syöttämään verkkoon. Syy oli pikemminkin lisätä uusiutuvan energian mahdollisuuksia ja vähentää Suomen ja Baltian maiden geopoliittista riippuvuutta Venäjästä, mikä on enemmän turvallisuuspolitiikkaa kuin sitä, mikä uusliberalismin ideologiaksi yleensä esitetään.

Saatavilla oleva empiirinen tutkimustieto ei riitä arvioimaan, esiintyykö Suomessa uusliberalismia, missä laajuudessa ja onko uusliberalismi monimutkaisena määritelmäkimppuna järkevä käsite kuvaamaan yhteiskunnallista kehitystä Suomessa. Näyttäisi kuitenkin sille, että yhtenä uusliberalismin määritelmänä käytetty sääntelyn purkaminen ei kuvaa sitä, mitä Suomen sääntelyn suuressa mittakaavassa on tapahtunut viimeisinä vuosikymmeninä.

1. Määttä, Kalle – Tala, Jyrki: Mitä sääntely maksaa – Sääntelytaakan ja lainsäädännön kustannusten vertailua. Edilex 2015, s. 58-59.

2. Emt., s. 61-62.

3. Tala, Jyrki: Lainsäädännön maailma muuttuu – sääntelyn kasvu jatkuu. Lakimies 1/2012, s. 134.

4. Keinänen, Anssi; Muhonen, Emmi & Hämäläinen, Annika: Sääntelyn syyt – Empiirinen tarkastelu sääntelyn syistä vuoden 2009 hallituksen esityksissä. Edilex 2013/5, s. 25.

Kommentointi on sulkeutunut.